Muisteloita vuodelta 2008: Olin niin kamalan vihainen Suomen valtiolle siitä, että voimaan oli tulossa laki hedelmöityshoidoista. Laki joka minun kohdallani tuhosi kaikki toiveet ja unelmat sillä hetkellä. Ja koska lapsettomuushoitojakso oli kestänyt tuolloin jo reilu vuoden ajan niin olin kovin uupunut kaikesta. Eikä silloin jaksanut ajatella asioita järkevästi eikä kovin kauaskantoisestikaan.

Nyt tänäpäivänä joudun perehtymään tuon samaisen lainsäädännön taustoihin - ja aivan toiselta näkökantilta. Voin vieläkin sanoa vihaavani sitä epätoivon tunnetta, mitä koin neljä vuotta sitten. Jotenkin olen jättänyt paljon asioita käsittelemättä. Sulkenut yhden kirjan ja aloittanut kokonaan uuden. Vanhan sanonnan mukaan, sen minkä taakseen jättää edestään löytää, pätee taas. Se, että lain taustalla vahvasti vaikuttava asia on ollut lapsen oikeudet, on ehdottomasti oikea tavoitteellinen lähtökohta. Sitä en missään olosuhteissa kiistä. Minä vain vieläkin voin pahoin (lievästi tosin enää) siitä, että lakiteksti on kovaa ja kylmää, Ja jättää piiloonsa lapsettomien ihmisten toiveet ja yritykset. Tosiasialliset unelmat. En voi olla ajattelematta puhtaan asiallisesti - kun kysymyksessä on hedelmöityshoitolaki. Sisäinen radikaaliminäni uhoaa: "miksi te juristit ja lääkärit saatte sanella kuka saa ja kuka ei saa saada lapsia? Keitä te olette sanomaan kuka on hyvä vanhempi? Oletteko itse maailman parhaita vanhempia? Läpäisisittekö te sen seulan, mitä lapsettomien pitää läpäistä päästäkseen ns. moraalisesti hyväksytysti hoitoihin...? "

...Toisaalta pidän kyllä mielessä senkin, että jos eläisin 1800-luvulla, niin lapsettomana pysyisin. Nyt minulla ehkä on pienen pieni toivonmurunen olemassa...