Työpaikan kahvitunnilla sivusta tuli tänään kuunneltua keskustelua siitä, kuinka raskaalta se varmasti tuntuu, jos ei onnistukaan saamaan lasta luonnollisesti. Kaikilla tuntui olevan joku tuttu, joka on yrittänyt luomusti vuositolkulla eivätkä ole onnistuneet, osa tuntee sellaisia jotka hoitojen avulla lopulta ovat onnistuneet. Osa tuntee tuloksettomien hoitojen jälkeen luomusti onnistuneita. Eräs kertoi ihmettelevänsä, kuinka tuttavapariskunta oli jaksanut tehdä kuukausi toisensa jälkeen ovulaatiotestejä ja raskaustestejä epäonnistumisista huolimatta. -En ottanut osaa keskusteluun millään tavoin. Kuulun niihin ihmisiin (tällä hetkellä ainakin), että puran tuntemukseni mieluummin kirjoittamalla blogia, kuin kertomalla siitä edes parhaimmalle ystävälleni.

Edellisellä "kierroksella" olin melko avoin lapsettomuudestamme. Ja ne kommentit mitä siitä silloin sain (koita sinäkin lopettaa stressamasta niin se onnistuu, ainahan voi adoptoida, ei kaikki voi koskaan saada lapsia..) nakersivat minun tukimuuriani ennemmin kuin olisivat paikkailleet jo kallelleen vinksahtanutta tornia. Aivan kun minä en olisi noita itsekin jo ajatellut?

Ja miten kukaan, kuka ei ole kokenut elää sen pikkiriikkisen toivonmurun avulla, voisi sanoa yhtään kuinka sitä vain tekee parhaansa, että nauttisi elämästään yhden unelman toteutumattomuudesta huolimatta. Ja Miltä tuntuu verrata itseään aina ihmisiin, jotka tulevat ensimmäisellä, kolmannella kierrolla tai sen maagisen vuoden kuluessa raskaaksi yrittämisen aloittamisesta.

Siksi minä en kerro. Tämä on minun ja mieheni salaisuus. Jokin joka liimaa meitä tiukemmin yhteen. Toivottavasti.