Tunteita täältä härdellin keskeltä: 

Olen nukkunut pari viimeistä yötä huonosti. Viime yönä juoksin kilpaa kellon kanssa verikokeisiin ja lopulta minusta otettiin niin paljon verta, että hoippuen lähdin pois paikalta - tämä siis unta. Tekemättömät tulevat työpaineet pitävät potkurin liu'ussa. Aivan kuin alkaisin olemaan tästä kaikesta jännittämisestä ja miettimisestä jo vähän uupunut. Nämä tuntemukset silti vain hetkellisiä.

Eilen olin tavallaan hieman hämmentynyt. Tuntui hetken, kuin olisin unohtanut aiemmat hoidot ja siten myös aiemmat pettymykset. Toisaalta tilanteenahan tämä on aivan erilainen, mutta joka sisältää paljon (hyvin hyvin paljon) sellaisia yhtäläisyyksiä, että pystyn useinkin hiljaa mielessäni toteamaan, että minä niiiiin tiesin tämän!

Mutta mikäpä minua estäisi? Estäisi toivomasta ja unelmoimasta, kuten silloin ensimmäisellä kierroksella. Kuinka jännittävää se onkaan ajatella, että nyt ME olemme ryhtyneet yrittämään vauvaa. Pientä paaperoa, joka tulisi jakamaan arkea kanssamme. Jonka kasvua saisimme päivittäin seurata. Jolle voisimme näyttää maailmasta niitä hienoimpia puolia. Joka olisi meidän rakkauspakkaus. Oi kuinka tervetullut pikkuinen olisikaan..

Ja aivan hetkittäin yritän ajatella, että olisimme samalla viivalla kuin ne kaikki muut, jotka ryhtyvät yrittämään lapsensaantia... Mutta ei itselleen kovin varomattomasti kuitenkaan anna lupaa nousta taivaan rantaa maalaamaan. Pettyminen on se tunne, mikä eniten syö sisältä. Siksi haluan pitää itseni tukevasti maan pinnalla.