Ei ole tässä kierrossa tuntunut miltään, eikä lämmötkään nousseet. Joskaan en mitään odottanutkaan.

Edellisessä postauksessa pistin ne kriisin eri vaiheet. Tänään istuskelin joen rannalla, kun odottelin kaveria lenkille. Tulvaveden virratessa ajattelin, että syyllisyydentunnolla voidaan varmaan tarkoittaa myös syyllisyydentuntoa itseä kohtaan. Jotenkin ensin ajattelin, että se olisi syyllisyydentuntoa kumppania kohtaan, koska en voi hänelle antaa omaa lihaa ja verta olevaa lasta, mutta tänään tajusin, että se onkin syyllisyydentuntoa minua itseäni kohtaan!

Minun fyysiset ominaisuudet eivät pysty tuottamaan jälkeläistä sille minulle kuka sitä maailman eniten haluaa (se enemmän kuin ulkokuori). Kuulostaa sekavalta, mutta tämä on ennemminkin sisällissotaa oman itseni kanssa kuin sitä, että olisin syyllisyydentuntoinen jonkun muun vuoksi. Ajattelen kuitenkin ainakin vielä, että hänellä on oikeus valita elämänsä. Aivan kuten meillä jokaisella on. Ja minun on vain opeteltava elämään omassa elämässäni niin kuin se minulle annetaan. Kiitollinen olen jokaisesta päivästä, jonka mieheni rinnallani kulkee.. Mutta sydämestäni toivon päivittäin, että hän kulkee siinä jostain muusta syystä kuin säälistä.