Päätin, etten nyt vain jaksa yrittää. Kipeät kuukautiset vei nyt sen verran voimia henkisestikin, että sanoin, että en vain jaksa.

Enkä minä jaksa uskoa, clomeihin. Kunpa täällä paikkakunnalla olisi edes mahdollisuus käydä yksityisellä, niin voisi keskustella lääkärin kanssa mitä voisi muuttaa tai voisiko annostusta kokeilla nostaa tai mitään. Nyt tuntuu, että on yksin ja ihan tuuliajolla.

Sinällään en jaksa kiirehtiä enkä hötkyillä, koska syksyllä tullaan olemaan erossa ja vasta sen jälkeen on mahdollista aloittaa hoidot todenteolla. Nyt tämä clomeilu on lähinnä vain märkää laastaria haavan päälle. Siispä jossain vaiheessa kun saan kerättyä voimia, niin pitää kysyä siltä clomit määränneeltä lääkäriltä, että pistikö hän sitä lähetettä julkiselle vai unohtiko koko asian.. se kun jäi vähän epäselväksi siinä hötäkässä kun sydän verillä piti vakuuttaa, että minä nyt vain tahtoisin yrittää niillä clomeilla ensin ennen rankempia hoitoja..

Annan siis itselleni nyt aikaa ja ruumiille lepoa kipuiluista.

Haluaisin ja toivoisin niin kovasti, että mieheni ottaisi ulkomaan komennuksen jälkeen ohjakset käsiinsä... huolehtisi aikojen varaamisesta ja olisi kaikissa vaihessa enemmän tai vähemmän mukana. Pelkkä asioiden järjesteleminenkin tuntuu tällä hetkellä aivan ylitsepääsemättömän raskaalta. Eihän se sitä ole.. ylitse pääsemätöntä. Mutta tuntuu.