Huh, kun tässä on väsyttänyt. --nuha on ollut piste iin päälle, että olen vain yrittänyt selvitä tästä päivästä.

Minua tavallaan ärsyttää, kun olen taas (tai vieläkin) tässä samassa tilassa. Lisäksi tiedostan sen kuinka käännän lappuja silmille, vaikka haluaisin katsoa elämää laaja-alaisesti.

Olen taas alkanut huomaamaan "mahoja" joka puolella. Se kuuluu osaksi tätä lapsettomuutta. Kiinnittää huomio asioihin, joihin ei oikeasti edes halua kiinnittää huomiota.

Salakavalasti kaikki ne raastavat asiat hiipivät elämään, ja kohta huomaan eläväni jälleen putket silmissä. Yrittäen nähdä valoa tunnellin päässä, toiveet menettäneenä. Siihen se loppujen lopuksi ajautui edellisellä "kierroksella".. ja en ole siitä kerrasta yhtään viisastunut, että minulla olisi välineet estää saman toistuminen. -Minä vain seuraan itseni vajoamista... enkä osaa sanoa itselleni mitään, mikä nostaisi ylemmäs. Eikä kukaan muukaan osaa.

Tänään on äitien päivä. Pistin omalle äidilleni tekstiviestin. En edes soittanut. Tällä päivällä ei ole mitään merkitystä. Se on päivä siinä missä muutkin päivät. Päivä, jonka voi kuluttaa töitä tehden. Päivä, jonka olemassa olon olen totaalisesti sulkenut pois nykyisyydestäni ja tulevaisuudestani.

Eilen oli puolestaan lapsettomien lauantai - lueskelin muutamia postauksia netistä aiheeseen liittyen... Lapseton. Sananakin se on jotain, mistä tulee tyhjä olo. Joten kiistän sen sanan olemassa olon. Onhan elämässä muutakin?  - Netissä surffatessa tosiaan törmäsin simpukan sivulle ja kriisin eri vaiheisiin: shokki, kieltäminen, viha ja kateus, syyllisyydentunne, masennus, luopuminen ja suru, hyväksyminen, elämän eheytyminen.

Minusta tuntuu, että olen jossain katkeroitumisen ensiasteella, se vissiin menee sitten tuohon kateuden, masennuksen ja surun kategorioihin. Minä en vain enää jaksa enkä halua uskoa. En pidä siitä tunteesta kun pettyy.  Tai sama se sille pettymiselle, mutta kun sille ei hemmetti vieköön itse pysty tekemään mitään... NIIN turhauttavaa.