Peikkoja mansikkamaalla

Loikkasin tuonne

2012-07-29T15:51:01+03:00

Vaihdoin uuteen osoitteeseen:

http://peikkomagneetti.blogspot.fi/

ja täältä tosiaan hävisi kaikki ne ovulaatiotikkukuvat :(

kp 1

2012-06-26T21:50:01+03:00

mikäpä minä olen kohtaloani muuttamaan.

kp 19

2012-06-17T19:30:01+03:00

Soittivat sairaalalta toissapäivänä. Sanoi hoitaja siellä, että ei me sua oteta hoitoon koska teillä nuo kaikki veriarvot, siittiöt ja munajohtimet on testattu, eikä niissä ole näennäistä vikaa. Eli odotetaan vuoden loppuun, ja varataan sitten se aika lapsettomuuspolille, jos ei ole tapahtunut mitään.

Tietysti kysyin, että mihin teoriaanhan se perustuu, että (kuitenkin tässä on tuota jumalan ihmettä yritetty jo vuosi jos toinenkin... ja aikaisemmin ihan vaikka keinolla jos toisella... ) nyt syksyn aikana tuo ihme saisi ihan itekseen alkunsa? Hoitaja ei siihen alkanut vastaamaan, vaan sain heinäkuun lopulle (niin ne kesälomat katsokaas painaa yhdellä jos toisella päälle) soittoajan.

Sinällään ihan sama vaikka meneekin ensi vuoden alkuun, koska mieskin lähtee reissunpäälle muutamaksi kuukaudeksi. Mutta, että oikeastikko voisin tulla raskaaksi tuosta noin vaan... kokoajanko? -ja silti en kahdeksaan vuoteen en ole vahingossakaan tullut.

kp 17

2012-06-15T09:29:01+03:00

Kaverin päivitys seinällään: 8 vuotta sitten minusta tuli äiti.

--- 8 vuotta sitten lakkasin käyttämästä ehkäsyä. .. aina ei mene nallekarkit tasan.

kp 15

2012-06-13T20:25:01+03:00

Sairrraaaan kipee oikea puoli alamahasta. Muljuaa niin että sattuu kävellä. Lapsettomuutta parhaimmillaan.
Kummallakaan ei haluta seksiä ollenkaan - silti on pakko, koska kipu antaa toiveita ymmärtää, että jotain tapahtuisi. Eläminen sen pienen pienen toivonmurusen varassa, vaikka o-testi ei edes näyttänyt plussaa. Jokainen työntö tuntuu vihlaisuna varpaissa ja sormissa, mutta puret hammasta yhteen, koska tavallaan tiedät, että tämä kerta on toiselle aivan yhtä vastenmielistä. Silti hymyilet toiselle, niin kuin tämäkin kerta olisi rakkauden täydentymä. - Lopulta noin 10 päivän päästä vedetään jalat alta kun tajuaa kaiken olleen aivan turhaa ja että seuraava vaihe on odottaa hoitokutsua, joka tulee sitten joskus ja joka aloittaa nämä kaikki tunteet taas aivan alusta. Kierto kierron jälkeen.

kp 13

2012-06-11T16:32:01+03:00

Tässä kierrossa tuplatusta clomiannoksesta huolimatta ei sitten tullut edes o-testiin plussaa.

Kun nostaa kolmena perättäisenä kertana tarot-pakasta kortin "epäonnistuminen" - pitäisi se uskoa jo vähemmälläkin.

Sanoinkuvaamattoman pettynyt ja vittuuntunut olotila. Seuraavaksi sitten odotetaankin julkisen puolen hoitokutsua. Täällä syrjäseudulla asuessa, kun ei kerta ole mahdollista edes päästä odotellessa yksityiselle hoitoon.

kp 1

2012-05-30T18:21:00+03:00

Ja taas mennään.

kp 26

2012-05-29T20:30:01+03:00

Kestovitutus ja kestoväsytys ja kestomasennus.

Kokoajan on sellainen olo, että nyt jos kynä tipahtaa lattialle niin huudan niin kovaa, että lasit särkyy.

En uskalla pysähtyä, enkä vähentää tekemisiä. Koska pelkään sitä, että lakkaan välittämästä yhtään mistään.

kp 16

2012-05-19T20:33:01+03:00

Ei ole tässä kierrossa tuntunut miltään, eikä lämmötkään nousseet. Joskaan en mitään odottanutkaan.

Edellisessä postauksessa pistin ne kriisin eri vaiheet. Tänään istuskelin joen rannalla, kun odottelin kaveria lenkille. Tulvaveden virratessa ajattelin, että syyllisyydentunnolla voidaan varmaan tarkoittaa myös syyllisyydentuntoa itseä kohtaan. Jotenkin ensin ajattelin, että se olisi syyllisyydentuntoa kumppania kohtaan, koska en voi hänelle antaa omaa lihaa ja verta olevaa lasta, mutta tänään tajusin, että se onkin syyllisyydentuntoa minua itseäni kohtaan!

Minun fyysiset ominaisuudet eivät pysty tuottamaan jälkeläistä sille minulle kuka sitä maailman eniten haluaa (se enemmän kuin ulkokuori). Kuulostaa sekavalta, mutta tämä on ennemminkin sisällissotaa oman itseni kanssa kuin sitä, että olisin syyllisyydentuntoinen jonkun muun vuoksi. Ajattelen kuitenkin ainakin vielä, että hänellä on oikeus valita elämänsä. Aivan kuten meillä jokaisella on. Ja minun on vain opeteltava elämään omassa elämässäni niin kuin se minulle annetaan. Kiitollinen olen jokaisesta päivästä, jonka mieheni rinnallani kulkee.. Mutta sydämestäni toivon päivittäin, että hän kulkee siinä jostain muusta syystä kuin säälistä.

kp 10

2012-05-13T21:44:01+03:00

Huh, kun tässä on väsyttänyt. --nuha on ollut piste iin päälle, että olen vain yrittänyt selvitä tästä päivästä.

Minua tavallaan ärsyttää, kun olen taas (tai vieläkin) tässä samassa tilassa. Lisäksi tiedostan sen kuinka käännän lappuja silmille, vaikka haluaisin katsoa elämää laaja-alaisesti.

Olen taas alkanut huomaamaan "mahoja" joka puolella. Se kuuluu osaksi tätä lapsettomuutta. Kiinnittää huomio asioihin, joihin ei oikeasti edes halua kiinnittää huomiota.

Salakavalasti kaikki ne raastavat asiat hiipivät elämään, ja kohta huomaan eläväni jälleen putket silmissä. Yrittäen nähdä valoa tunnellin päässä, toiveet menettäneenä. Siihen se loppujen lopuksi ajautui edellisellä "kierroksella".. ja en ole siitä kerrasta yhtään viisastunut, että minulla olisi välineet estää saman toistuminen. -Minä vain seuraan itseni vajoamista... enkä osaa sanoa itselleni mitään, mikä nostaisi ylemmäs. Eikä kukaan muukaan osaa.

Tänään on äitien päivä. Pistin omalle äidilleni tekstiviestin. En edes soittanut. Tällä päivällä ei ole mitään merkitystä. Se on päivä siinä missä muutkin päivät. Päivä, jonka voi kuluttaa töitä tehden. Päivä, jonka olemassa olon olen totaalisesti sulkenut pois nykyisyydestäni ja tulevaisuudestani.

Eilen oli puolestaan lapsettomien lauantai - lueskelin muutamia postauksia netistä aiheeseen liittyen... Lapseton. Sananakin se on jotain, mistä tulee tyhjä olo. Joten kiistän sen sanan olemassa olon. Onhan elämässä muutakin? - Netissä surffatessa tosiaan törmäsin simpukan sivulle ja kriisin eri vaiheisiin: shokki, kieltäminen, viha ja kateus, syyllisyydentunne, masennus, luopuminen ja suru, hyväksyminen, elämän eheytyminen.

Minusta tuntuu, että olen jossain katkeroitumisen ensiasteella, se vissiin menee sitten tuohon kateuden, masennuksen ja surun kategorioihin. Minä en vain enää jaksa enkä halua uskoa. En pidä siitä tunteesta kun pettyy. Tai sama se sille pettymiselle, mutta kun sille ei hemmetti vieköön itse pysty tekemään mitään... NIIN turhauttavaa.